Taipalsaarella olin ollut noin kolme minuuttia, kun minua jo haukuttiin. Rähinän laukaisi sama vanha juttu kuin monesti aikaisemminkin eli rahattomuuteni. Seija oli kertonut puhelimessa, että auton jarruissa on vikaa, ja jouduin sitten selittämään, että en oikein voi ostaa jarrunestettä tai paljon muutakaan, kun rahat on jätettävä Lauran vuokran maksamiseen.
Kaikista edellä mainituista syistä olin vaihteeksi hyvin stressaantunut kun lähdin ajamaan Lappeenrantaan Lauraa vastaan. Kiire ja rahattomuus eivät helpottaneet stressiäni. Olin juuri lähtiessäni ehtinyt lukea jostakin lehdestä, että stressi yli viisinkertaistaa riskin kuolla yhtäkkiseen sydämen rytmihäiriökohtaukseen. Todella upeaa. Kun tähän vielä lisätään suvun perimä, joka on todella huono tässä suhteessa, niin eipä tulevaisuuteni todellakaan näytä lupaavalta.
Iltapäivällä soittelin Lappeenrannan työvoimatoimistoon kysyäkseni eräästä venekouluttajan kurssista, vai mikä se olikaan. Myöhemmin kävin kaupungilla käppäilemässä. Sitten katselimme TV:tä. Kesken erään vanhan elokuvan puhelin soi, ja sieltä alkoi kuulua Seijan itkua. Silloin järkytyin ja ajattelin, että Milla tai Jesse on kuollut tai jotain muuta kauheaa on tapahtunut. Mutta Seija itkikin sitä, ettei flunssaisena jaksaisi lähteä potkurilla Jessea hakemaan.
Olen vieläkin järkyttynyt ja masentunut tuon puhelun vuoksi. Tuollaiset puhelut ovat sietämättömiä. Ne ovat henkistä kidutusta. Niiden viesti on: Katso nyt kuinka kärsin, kun sinä olet vienyt auton meiltä. Yritin ehdottaa kaikenlaisia ratkaisuja, miten Jessen haku saataisiin järjestettyä, mutta mikään ei kelvannut. Kukaan ei kuulema suostunut auttamaan. Niinpä ehdotin, että minä soittaisin jollekin. Siitä Seija sai aivan mielipuolisen itku- ja raivokohtauksen ja uhkasi, että jos soitan kenellekään, niin sen ja lasten luokse ei ole koskaan paluuta.
Todella mahtavia tällaiset puhelut. Olen sietämättömän masentunut. Olin aikonut illalla käydä eräässä Kansalaisryhmä Kriittisten kokouksessa, mutta enpä taida lähteäkään. Mikään ei huvita. Keljuinta tässä on se, että Laura vaatii minua olemaan luonaan Helsingissä, jolloin tietysti tarvitsen autoa tällaiselle reissulle. Ja samaan aikaan Seija tarvitsisi autoa. Rahapula. Mieletön ja jatkuva rahapula on kaikkien ongelmiemme äiti.
Taipalsaarella en kovin kauan ehtinyt olla. Polttoainekulujen lisäksi reissu muuten maksoi minulle ainakin kaksisataa markkaa. Sen verran jouduin nimittäin antamaan Lauralle olemattomista rahoistani junalippuun ym:hun. Jos en olisi käynyt Taipalsaarella, Laura olisi saanut nuo rahat isältä, joka vei sen Lappeenrantaan (ja myös haki eilen).
Laura ei tunnu millään tajuavan, että minulla ei ole rahaa. Vaikka kuinka sanon, että minulla ei ole rahaa, Laura odottaa minun tekevän asioita, jotka vievät rahaa. Sitten se rähjää ja osoittaa mieltään, kun en voi suostua. Ankeaa.
Viime viikolla taisin antaa Lauralle 500 markkaa. Kuukaudessa on neljä viikkoa. Jos joka viikko annan sille 500 markkaa, se tekee yhteensä 2000 markkaa. Kun tämän lisäksi maksan sen vuokran, joka on 1750 markkaa, käytän Lauran menoihin kuukaudessa 3750 markkaa. Ja noiden lisäksi on vielä satunnaisia menoja. Tuloni puolestaan ovat nykyisin jo pudonneet alle 4000 markkaan kuukaudessa. Laura väittää olevansa maailman huonoin matikassa. Sen pitäisi kuitenkin osata laskea, että minulle jää korkeintaan joku 250 markkaa noiden Lauran menojen jälkeen. Ja tuo raha ei riitä edes auton polttoaineisiin, ruokiin ja muuhun vastaavaan.
Omiin menoihini minulle ei jää mitään.
Kirjoittaisinkohan taas rahatilanteestamme. Mitä se kannattaa. Tälle nykyiselle elämänmuodollemme ei ole mitään pohjaa. Työttömyyskorvauksenikin vähenee vähenemistään. Alun alkaen noin 2400 markan korvaus on pudonnut jo jonnekin 1600 markan paikkeille.
Olen viime päivinä ollut jonkin verran masentunut. Aiempi innokkuuteni mm. näiden poliittisten juttujen toteuttamiseen on läsähtänyt. Olen vajonnut jonkinlaiseen toivottomuuteen. Tämä älytön pakkanen, joka estää kaikki ulkohommat, lienee yksi mielialaa laskeva tekijä. Ja toinen on varmasti rahanpuute, sikamainen rahanpuute, joka estää kaikki mahdolliset asiat. Kaiken taustalla ovat tietysti vielä nämä Hoviniemi- ja kaavajutut, joita tulee mietiskeltyä. Kaikki näyttää niin toivottomalta.
Mitään valoa ei näy tulevaisuudessa, ei millään alalla. Huhtikuun lopussa pitäisi maksaa se avustus 11.000 markkaa + korot takaisin. Samaan aikaan lienee tulossa lähes samansuuruinen sähkölasku Töysän parakin lämmittämisestä. Ja tätä rataa. Ja rahaa ei ole tipan tippaa. Miten tässä jaksaisi olla toiveikas.
Haluaisin matkustella. Haluaisin edes jollakin tavalla nauttia surkean elämäni rippeistä. Ajan tuhlaaminen täysin hyödyttömään olemiseen on masentavaa. RAHA!!! Raha on kaiken avain. Kaikki meidän kurjuutemme ja ongelmamme kiertyvät tavalla tai toisella rahan puutteeseen. En väitä, että raha tekisi onnelliseksi, mutta sen puute tekee onnettomaksi. Rahan puute estää minua toteuttamasta luovia kykyjäni. Olisiko joku Akseli Gallen-Kallela ollut kuuluisa taiteilija, jos sillä ei olisi ollut varaa väriin ja siveltimiin? Tai olisiko joku maailmankuulu valokuvaaja ollut maailmankuulu valokuvaaja, jos sillä ei olisi ollut rahaa kameraan. Luovuus ei voi toteutua ilman välineitä, ja välineitä ei saa ilman rahaa. Tässä on ongelmieni ydin.
Samaa tylsyyttä. Sama typerää tylsyyttä. Samaa rahatonta tylsyyttä. Ja kylmyyttä. En pysty aloittamaan edes pitkään suunnittelemaani remonttia, koska ei ole rahaa ostaa lämmityslaitteeseen vastuksia. Rahattomuuteni on... äsh, mitä minä tätä hoen.
Katselimme TV:stä samat vanhat lässytykset. Tämä rahapula ja vetelehtiminen täällä Puistoniemessä alkavat kiristää hermojani. Toisaalta olen älyttömän masentunut. Se on mieletön yhdistelmä. Illalla meinasin saada raivarin, kun en saanut kunnolla katsottua televisiota. Television katsominen on lähes ainoa elämänsisältöni nykyään, joten haluaisin edes siitä saada nauttia täysin siemauksin. Täällä typerässä talossa ei ole kuin yksi väritelevisio, ja se on varattu pyhille typerille tyhjänpäiväisille itsestään selville kymmenesti katsotuille uutislähetyksille. Mustavalkoisen television ääressä makasi Seija ainoassa istumakelpoisessa tuolissa. Oli vähällä, että en paiskannut koko romua seinään ja juossut ulos talosta. Sain itseni kuitenkin hillityksi. Tällä kertaa.
Olin jotenkin älyttömän hermostunut. Rahatilanne yleensä ja huhtikuun lopussa maksettavaksi tuleva 11.000 markkaa ahdistivat. Nyysin jääkaapin ja kaikki muutkin paikat löytääkseni jotain herkkuja, joilla lohduttaisin kurjaa henkistä tilaani. Kun en muuta löytänyt, nuuhkin kahvipurkin aromeja aivan vain jotain stimulaatiota saadakseni.
Minua ärsyttää norkoilla täällä Puistoniemessä vanhempieni jaloissa, mutta rahapulan vuoksi muuta vaihtoehtoa ei ole. Minua ärsyttää se, että en saa katsoa televisiota silloin kuin haluan. Tänä iltanakin olin aivan revetä harmista, kun näytti siltä, että en pystykään katsomaan Tähtien Sota II:sta, jonka olin kuvitellut pystyväni katsomaan. I ja Ä istuivat tuijottamassa jotain "Minä Sarasvuo" -ohjelmaa.
Kaikki tuntuu niin toivottomalta. On olemassa vain huonoja vaihtoehtoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Rahattomuus on kaiken pahan alku ja juuri. Tai kyvyttömyys hankkia enemmän rahaa. Huonous.
Seitsemän vuotta sitten alkanut julma prosessi on tuhonnut minut ja lyhentänyt elinaikaani huomattavasti, tästä ei ole epäilystäkään. On itseni kannalta typerää, että olen antanut aineellisten seikkojen, omaisuuteen liittyvien seikkojen, tällä tavalla vaikuttaa elämääni. Mutta en ole mahtanut sille mitään.
Joku voisi tulkita asian siten, että olen mammonaa tavoitteleva, rahanahne kapitalisti, koska maallinen omaisuus merkitsee minulle näin paljon. Tällainen luulo on kuitenkin täysin väärä, sillä todellisuudessa olen juuri päinvastaista. En ole voinut ajatella rakkaasta lapsuudenkodistani ja lapsuuteni leikkipihoista, että nämähän ovat vain maallista omaisuutta, ei näiden menettämistä pidä surra. Jos olisin ajatellut noin, silloin olisin mammonisti, joka näkee kaikessa vain rahaa ja taloudellisia vaihtoarvoja; arvoja, jotka voidaan korvata toisilla hyödykkeillä tai rahalla. Olen tunneihminen - en raaka bisnesmies. En lainkaan haluaisi mitata asioita rahassa. On traagista, että rahanpuute kuitenkin on kaiken kurjuutemme syy.
Kun kävelin tuolla hautausmaan laidassa kirjastosta kohti tätä vankilaani, ajattelin ties monennenko kerran, kuinka kauheasti
V I H A A N
tätä surkeata paikkakuntaa. Olen täysin ulkopuolinen täällä ja haluankin olla ulkopuolinen.
Olisin halunnut tänään käydä Taipalsaarella tai jossakin, jotta olisin edes hetkeksi päässyt pois täältä vankeudestani. Mutta ei ollut autoa, ei ollut rahaa, ei ollut mitään. Tänä talvena olen kaikkein kurjimmin ja kaikkein eniten koko elämäni aikana ollut tämän kurjan paikkakunnan vankina.
Palasimme Tukholman risteilyltä.
Laiva lähti kuuden aikaan ja ehdimme sinne hyvin. Meillä oli sama hytti kuin tullessa, ja kamatkin olivat olleet siellä päivän. Rahat olivat niin lopussa, että laivan ravintoloihin menoista emme voineet edes haaveilla. Jostakin kafeteriasta ostimme sentään pari sämpylänpalaa ja jotain pientä. Jonkin verran teimme myös pakollisia karkkiostoksia. Emme muuta.
Rahanpuute, aivan samoin kuin aikaisemminkin, tuhoaa mahdollisuuteni.
Ilta kului TV:tä katsellessa ja saunassa käydessä. Katsoin nauhalta Star Trekiä. Olin raivoissani, kun näkyvyys oli niin surkea. Senkin syy on rahapula, niin kuin se on kaikkien muidenkin ongelmiemme äiti. Ei ole varaa ostaa parempaa nauhuria.
Mitenhän tähän tiekoneohjelmaan voisi asentaa automaatin, joka kirjoittaisi jokaisen päivän kohdalle erään vakiolauseen ilman, että asiaa tarvitsisi erikseen joka kerta itse kirjoittaa. Ai mikä se lause on? No, että rahat ovat lopussa - mikäpä muukaan. Tuo toteamus alkaa tosin jo muutenkin kuulostaa niin arkiselta, aivan kuin "kaunis ilma tänään", että sitä ei itsekään enää osaa ottaa todesta, puhumattakaan, että esimerkiksi Laura ymmärtäisi sen.
Olemme varsin masentuneita surkean rahatilanteemme johdosta. Illalla luikimme Töysään.
Päivä alkoi riitelemällä. Seija huusi. Kurjan kurjan kurja rahatilanteemme on kai masentanut ja hermostuttanut sen.
Olimme katselemassa kevytlentokoneiden näytöstä tuossa salmella. Koneen lennättivät ihmisiä. Olisin halunnut kyytiin, mutta meillä ei ollut rahaa. En ole koskaan nähnyt Taipalsaarta lentokoneesta - enkä taida koskaan nähdäkään.
Illalla katselimme televisiota.
Ensimmäisen elokuvan katsominen meni vähän läskiksi, kun Seija ja Malla alkoivat kiihkeään sävyyn keskustella Lauran itsemurhapuheista ja muista ongelmista minun istuessani heidän keskellään. Ennen pitkää minusta tuli haukunnan kohde, varsinkin kun erehdyin pyytämään, että saisin katsoa ohjelman rauhassa, ja että asiasta keskusteltaisiin myöhemmin.
Näennäinen kylmäkiskoisuuteni ei todellakaan merkitse välinpitämättömyyttä. Teen mitä tahansa Lauran puolesta ja olen tainnut aika paljon tehdäkin. Joskus on kuitenkin saatava ajatella muutakin. Eikä se sitä paitsi ollut tekemässä itsemurhaa juuri sillä hetkellä. Malla vain ei ole tottunut näihin puheisiin, ja niinpä se säikähti.
Jos Laura tekisi itsemurhan, siihenkin osittaisena syynä olisi rahattomuuteni! Psykologin juttusilla käynti Helsingissä Lauran kanssa kai sentään nimittäin edellyttää, että minun on päästävä sinne tiettynä päivänä ja tiettynä aikana. Ja tämä pääseminen ei ole mahdollista, kun Seija tarvitsee autoa muualla.
Jarnon luota lähtiessämme ajatukseni askaroivat siinä määrin veromerkin puuttumisessa, kesärenkaissa, junalle ehtimisessä, parkkipaikan löytämisessä, kylmyydessä, rahapulassa jne., että meinasin ajaa kolmessa ensimmäisessä risteyksessä kolarin. Ensin erään jenkkifarmarin kylkeen, sitten ilmeisesti kolmion takaa risteävän liikenteen eteen ja... mikähän se kolmas juttu oli. Ai niin, punaisia päin risteävän liikenteen eteen. Ja kaikki nämä vahingossa.
Jos joku luulee, että nautin ajamisesta liikkuvalla jääkaapilla ilman veromerkkiä ja kesärenkailla, hän on väärässä. Jos minulla olisi rahaa kunnon autoon ja kunnon renkaisiin ja kaikkiin muihinkin vaadittaviin maksuihin, niin Opel saisi jäädä. Todellakin.
Seija lähti aamulla Mikkeliin lasten kanssa. Olen huolissani, miten ne selviävät liukkaalla tiellä huonoilla renkailla. En haluaisi menettää Millaa ja Jesseä. En kestäisi sitä. Alkaisin todennäköisesti ainakin mielessäni syyttää asiasta Lauraa, koska Lauran pakottamana jouduin tuleman Helsinkiin, enkä tällöin voinut olla toisten lasten autonkuljettajana. On tämä hullua. Yksi uhkaa itsemurhalla, ja seurauksena on toisten vaarantuminen. Toivon todella, että Laura ei tekisi itsemurhaa eikä kuolisi muutenkaan. Sen verran paljon - näin ei saisi ajatella - olemme Lauraan sijoittaneet. No joo. En minä tosissani ajattele, kuinka paljon kukin lapsistani on tullut "maksamaan" enkä vaadi "tuottoa" näille sijoituksille. Rakastan jokaista lastani täsmälleen yhtä paljon. Raha on merkityksetön asia... kunhan sitä vain olisi.
Toivottavasti niiden matka sujuu hyvin. Toivottavasti.
Hoh, hoijaa. Tunnen itseni invalidiksi ilman tietokoneen tulostinta. Tekisi mieleni kirjoittaa lehtiin ja vaikka minne, mutta en voi. Mustesuihkutulostimen verkkolaite on rikki ja mustepatruuna tyhjä. Eikä ole rahaa näiden ongelmien korjaamiseen.
Ostin eilen "Palsta" -lehden nähdäkseni vähän, miten erinäisiä tavaroita kaupataan. Ajattelen esimerkiksi peltiveneiden myyntiä, mutta rahapulamme toisaalta pakottaisi myymään paljon muutakin. Harmi, että tuon lehden ostamiseenkin kului 12 markkaa. Bisnes vie, mutta ei tuo.
Palsta-lehdessä oli myytävänä 63- mallin Imperial, jolla oli ajettu vain 19000 mailia eli reilut 30600 kilsaa. Hinta oli 79.000 markkaa, joka tietysti on paljon mutta kilsat huomioiden vähän. Jos minulla olisi rahaa, soittaisin heti ja kysyisin, vieläkö auto on myymättä. Tuollainen auto noilla kilsoilla ei ole enää mikään auto vaan harvinainen taideteos, josta kannattaa maksaa mitä tahansa.
Jos en olisi näin rahaton, kiemurtelisin jo "autokuumeen" kourissa.
Miksi en viime syksynä huomannut Kouvolassa alkavaa linja-autokurssia ennen kuin viikkoa sen alkamisen jälkeen? Rahani ovat niin vähissä, että en pääse edes käymään työvoimatoimistossa katsoakseni, onko mahdollisia uusia kursseja alkamassa jossakin päin. Sitä paitsi suuri määrä sakkoja aiheuttaa sen, että en koskaan tule pääsemään millekään tällaiselle kurssille.
Sietämätöntä. Kukaan ei voi tajuta minua.
Tarvitsen psykiatrin apua. Tai mielettömästi rahaa. Kaikki haaveeni olisivat olleet toteutettavissa RAHALLA!!!!
Asioita hankaloittaa rahapulamme, jonka johdosta minulla ei ole kirjoitinta Taipalsaarella. En saa tehtyä tarvittavia dokumentteja.
Iltapäivä meni oleskellessa. Nukuinkin lähes tunnin verran ja heräsin, kun isä soitti ja kysyi, onko meillä rahaa. Tällöinköhän näin niitä outoja unia? Oli miten oli. Jotain unta näin päivälläkin. Niin ja rahaa. Sitä ei ole.
Iltapäivällä kävin kirjastossa ja Super-Storen uudessa tietokonemyymälässä. Onhan siellä hienoja koneita ja ohjelmia, kun vain olisi rahaa ostaa sellaisia. Olisipa joku paikka, josta saisi vaivattomasti kaiken mahdollisen tiedon mistä tahansa asiasta.
Meillä ei ole rahaa edes junalippuihin Helsingistä pois. Ilman rahaa ja ilman tietokonekirjoitinta tunnen olevani kuin invalidi täällä. Masentaa. Mikään asia ei edisty.
Olemme jumiintuneet tänne ja sillä siisti. Varasin ajan pesutuvasta (se alkaa juuri nyt), mutta en tiedä mitä siellä pesisin. Lauran pitäisi tulla ensiksi, jotta saisin siltäkin pyykkiä. Olen aivan varma, että se alkaa rähjätä. Ei se paljon muuta teekään.
Arvasin millilleen oikein. Päätin luopua pyykinpesusta ja annoin Lauralle viimeiset rahani, jotta se pääsisi Taipalsaarelle. Siellä ei kuitenkaan oltu valmiita ottamaan sitä vastaan - ja siitäkös rähinä alkoi. Otin siis rahani takaisin ja lähdin pesemään pyykkejä. Homma maksoi kympin. Ollessani pyykinpesureissulla Laura oli paiskannut raivoissaan huulirasvansa seinään niin että se oli hajonnut.
Vankina oleminen täällä Helsingissä on tylsää. Minua harmittaa, että se maakauppakaan ei täällä ollessa edisty. Haluan ne rahat HETI!!!
--------------------
Vappuaatto 1996:
Kouvolan rajalla olevasta Spar-kaupasta ostin sapuskoita, koska arvasin, että Lauralla ei kuitenkaan ole mitään ruokaa kämpillään. Helsingissä olin joskus seitsemän paikkeilla. Saavuttuani sinne lähdimme kaupungille hiippailemaan.
TV-Uutisten mukaan tämä oli hiljaisin vapunaatto Helsingissä vuosikausiin, koska monet ihmiset olivat katsomassa jääkiekkomatsia. Hiljainen tai ei, kyllä ne tyypit kuitenkin osasivat sikailla aivan perisuomalaiseen malliin. Pissa ja oksennus lainehti kaduilla. Ja tyhjiä pulloja, ehjiä ja rikkinäisiä, lojui siellä täällä.
Nähtyään muutamien tyyppien keräävän pulloja Laura innostui myös keräämään niitä. Minä en ollut erityisen innostunut asiasta, sillä pullojen kaivaminen humalaisten jaloista pissaliejusta oli aika inhottavaa. Suostuin kuitenkin lopulta kassinkantajaksi. Ensimmäisen kassillisen pulloja veimme kämpille ja pesimme ne suihkulla kylpyammeessa. Myöhemmät kassilliset nostimme sellaisenaan auton peräluukkuun. Niinpä vähitellen koko auto lemusi kaljalle. Myöhemmin osoittautui, että olimme keränneet 90 markan arvosta pulloja ja purkkeja. Saimme niistä kuitenkin vain 87 markkaa, koska yksi 50 pennin pullo putosi ja särkyi, kun nostelimme kasseja auton peräluukkuun, ja yksi 2,50 markan pullo kaatui palautusautomaatissa kirjautuen hylätyksi.
Jos olisin ollut kaljanystävä, olisimme saaneet ilmaiset kaljatkin. Löysimme nimittäin täysiäkin pulloja - jotka kuitenkin jätimme keräämättä.
Näin "vappuisasti" vietimme vappuaattoillan.
87 markkaa on nykyrahassa 20,56 euroa.
